keskiviikko 25. marraskuuta 2015

TOIVOTTOMASTA TAPAUKSESTA TERVEYSASEMALLE ANTAMAAN TOIVOA

Lapsuuteeni mahtuu alkoholin käytöstä epämiellyttäviä kokemuksia, koska molemmat vanhempani olivat alkoholisteja. Tämä ei kuitenkaan estänyt ensimmäistä omaa kokeiluani jo 11-vuotiaana, kaverin isältä, hänen valmistamasta ja kaverini varastamasta pontikasta. Kolmentoista vuoden ikäisenä alkoi kotibileisiin pääsy ja siellä vanhempien kavereiden sallima alkoholin kokeilu, usein ainakin lievään humalaan. Viidentoista ikävuoden jälkeen viikonloppuhumala ainakin yhtenä iltana muuttui ihan säännölliseksi. Ensimmäiset selvät viikonloput tämän jälkeen tulivat vasta armeija-aikana, kun ei ollut viikonloppuvapaata.

1984 menin naimisiin ja vuonna 1986 syntyi ensimmäinen lapsemme, Ville Johannes. Samana vuonna 25-vuotiaana aloitin kuljetusyrityksessä kotimaan kuljetuspalvelujen myyntityön. Samassa yhteydessä lompakkoon tuli firman luottokortti, ja matkustuspäivät ja hotelliyöpymiset olivat osa normaalia työnkuvaani. Vuonna 1989 syntyi toinen lapsemme Veera Pauliina. Lasten ollessa pieniä ei alkoholin käyttö arkipäivisin kotona ollessa ollut vielä huolestuttavan suurta tai päivittäistä. Aikaa myöten kuitenkin alkoholinkäyttöni lisääntyi myös kotioloissa, ja aamuiset krapularyypyt ja toimistopäivinä kiinteän lounaan vaihto pariin tai muutamaan oluttuoppiin olivat yleisiä normipäivään kuuluvia asioita.

Vuonna 1996 isäni tekemä itsemurha sai itseni hieman skarppaamaan huolehtiakseni äitini jaksamisesta. Mutta vain hetkeksi. Kotona lisääntynyt alkoholinkäyttö ”jemmapulloineen” vaikutti myös siihen, että lapseni eivät kehdanneet kutsua kavereitaan kotiimme. Vaimoni toivoi, että kukaan ei yllättäin tulisi käymään emmekä yhdessä käyneet kyläilemässä. Eli alkoholin käyttöni vaikutti jo sosiaaliseen elämääni työajan ulkopuolella. Myös aamuiset krapularyypyt, ja toimistopäivinä kiinteän lounaan vaihto pariin tai muutamaan oluttuoppiin yleistyivät jälleen.

Vuonna 2000 sain huomautuksen alkoholin alaisena esiintymisestä työpaikalla puhaltaessani alkometriin iltapäivällä promillelukemat. Tällöin oli pakko skarpata ja vähentää alkoholinkäyttöä. Vajaan vuoden kuluttua kuitenkin alkoi taas alkoholinkäytön selkeä käytön lisääntyminen. Juomisen lisääntyminen johti nopeasti takaisin myös aamuisiin krapularyyppyihin, käsien vapinan sekä hikoilun loppumiseksi, sekä alkoholin juominen työpäivän aikana. Ilman niitä en olisi kyennyt hoitamaan töitäni. Kotioloissa avioero oli useamman kerran puheena, mikäli jatkaisin juomistani enkä hakeutuisi hoitoon. Ehkä näiden keskustelujen jälkeen taas hetkeksi pystyin hillitsemään jonkin verran juomistani, mutta hoitoon en ollut valmis lähtemään. En uskaltanut myöntää tilanteen vakavuutta.

Vuonna 2004 työpaikan menetys alkoholin käytöstä johtuen johti myös avioeron vireillepanoon ja yhteisen asuntomme myyntiin. Muutimme vaimoni kanssa erillemme, lapset jäivät äitinsä luokse asumaan. Jäljelle jäi tässä vaiheessa pullo ja minä.

Pullo ja minä, se tarkoitti ympärivuorokautista humalaa 24/7. Aamulla krapulaan vahvistukset kotona, että pääsi kylille istumaan kaljatuopin ääreen lukemaan päivän lehdet. Sieltä viinakaupan/lähikaupan kautta kotiin yksin juopottelemaan. Juodessani tunsin koko ajan tekeväni itselleni ja läheisilleni hirveää vääryyttä, mutta olin jo niin riippuvainen alkoholista, että en kyennyt lopettamaan.

Huhtikuussa 2006, kaksi vuotta yksinäisenä ryypänneenä, yksin monet itkut itkeneenä omasta kurjasta olostani johtuen jouduin Hyvinkään sairaalaan huonon kuntoni takia. Viikossa minut lääkityksellä hoidettiin ”kuntoon” ja kotiutettiin. Tämäkään ei vielä opettanut mitään, vaan juominen jatkui tuttuun ja rajuun tapaan. Jouduin uudelleen parin kuukauden jälkeen toukokuun lopussa Hyvinkäälle. Taas vierotushoito lääkityksellä, harhojen ja kramppien takia muutama vuorokausi lepositeissä. Tässä muistan yhden selkeän itselleni jatkon kannalta tärkeän käännekohdan.
Ollessani lepositeissä vaippa täynnä tavaraa pyysin häpeästä itkien hoitajia vaihtamaan kuivan vaipan, että oloni edes siltä osin hieman tulisi siedettävämmäksi. Tällöin muistan päättäneeni, että tämä on viimeinen kerta, kun minulle näin tapahtuu. Juomisen on loputtava. Päästyäni kotiin 9.6.2006 sairaslomatodistuksen kera, jossa oli sairasloman syynä Delirium tremens, kävin seuraavana päivänä erään tuttuni luona, jonka tiesin raitistuneen AA:n avulla, keskustelemassa asioista.

13.6.2006, päivänä jolloin täytin 45-vuotta menin tuttuni tuella ensimmäiseen AA-palaveriini. Tästä tuli ratkaiseva asia raitistumiseni kannalta. Ensimmäistä kertaa oman itseni takia halusin raitistua. Kävin ryhmissä ahkerasti, vähintään kahtena päivänä viikossa, hakemassa sieltä saatavaa todella hyvää vertaistukea. Muiden kokemusten kuuleminen auttoi minua rakentamaan oman tapani välttää alkoholi elämässäni.

AA ei ollut ainoa asia joka muodostui tärkeäksi toipumiseni kannalta. Entisen 24/7 juomisen tilalle oli löydettävä myös muuta tekemistä. Ensin aloitin liikunnan, alulla olevasta katkokävelystä johtuen aloitin pyöräilemällä, koko ajan myös kävelin ”oppiakseni” taidon uudelleen. Kalastuksesta tuli harrastus ja sitä kautta uusia kavereita. Kotiin tekemistä lemmikkien hoidon muodossa, akvaariokalat, terraarioissa liskoja, skorpioni ja lintuhämähäkki.

Tekeminen, AA/liikunta/kalastus/lemmikit/uudet kaverit olivat ehdottomasti elintärkeitä asioita alkoholista eroon pääsemisen kannalta. Ilman niitä kotona yksin nyhjätessä, alkoholi olisi varmaan lepositeissä tekemästä päätöksestäni huolimatta tullut taas mukaan elämääni.

Olen raitistumisen jälkeen ollut ollut noin puolet ajasta työelämässä. Työsuhteet ovat olleet määräaikaisia, vuoden tai kahden pätkiä. Työttömyysaikana raitistumisen alussa tuli tutuksi Sininauhasäätiön ja Järvenpään kaupungin yhdessä ylläpitämä päihteetön päiväkeskus Wärttinä. Sieltä alkoi polkuni kohti Maunulan terveysasemaa, nykyistä työpaikkaani kolmena päivänä viikossa. Wärttinässä olin aktiivinen kävijä, osallistuin toimintaan, toiminnan suunnitteluun ja toteutukseen vapaaehtoisena. Sain myös oman osani vastuusta ilta- ja viikonloppupäivystyksistä, Wärttinän aukipitämisestä henkilökunnan poissa ollessa. Myös työllistymisteni väliaikoina, olen ollut aktiivisesti mukana Wärttinän toiminnassa.

Viimeisen työttömyysjaksoni aikana, kesällä 2012, eräs Wärttinän työntekijöistä tiedusteli halukkuuttani osallistumisesta Mielenterveyden Keskusliiton ja Sosiaalitaidon järjestämään ryhmänohjauskoulutukseen. Olin kiinnostunut, hain koulutukseen ja pääsinkin siihen. Koulutukseen osallistui päihde- ja mielenterveyskuntoutujia sekä sosiaalialan työntekijöitä Keski-Uudenmaan kunnista. Koulutuksen aikana sain tiedon Mielen Avain-hankkeen kokemusasiantuntijakoulutuksesta ja hakuhaastattelun jälkeen minut hyväksyttiin koulutukseen. Paljon antaneessa koulutuksessa oli mukana päihde- ja mielenterveyskuntoutujia sekä näiden omaisia. Samaan aikaan minut pyydettiin mukaan Sininauhasäätiön ja DIAKin Kokemusasiantuntijatutkijakolutukseen. Viimeksi mainittuun auttoi toimintani Wärttinässä ja sitä kautta tutuksi tuleminen laajemmalti Sininauhasäätiössä.

Koulutusten myötä pääsin työskentelemään erilaisissa vertaistukihenkilö- ja kokemusasiantuntijatehtävissä. Ei säännöllistä 5 päivää/viikko. Ryhmänohjausta, kokemusasiantuntija-/vertaistukihenkilötoiminnan suunnittelua yhdessä koulutetun työntekijän kanssa, alustuksia seminaareissa, kokemuskouluttajana toimimista.

Palkkaus vaihtelevaa, keikkapalkkaa €/ohjauskerta/seminaari, veroton 3 €/tunti, max 12 € päivä eli ns kannustuspalkkio. Palkkaus ei kuitenkaan ole ollut tärkein motivaationi työtehtävissä, vaan mielekkään sisällön saaminen arkipäiviini, mahdollisuus auttaa muita, itse apua ja tukea saaneena raitistumiseeni.

Vuoden 2014 alussa työllistyin Helsingin A-kiltaan yhteisöohjaajaksi. A-kiltatoiminta on yhdistystoimintaa joka tukee ihmisiä pyrkimyksissä raittiiseen elämään toiminnan ja vertaistuen keinoin. Vinkin A-killan mahdollisuudesta työllistää sain Mielen Avain hankkeen aikana. Edellytyksenä oli RAY:n tuen myöntäminen Helsingin A-killan toiminnan laajentamiselle. Netti oli ahkeraan käytössä, kun seurasin myönnettyjen tukien julkaisemista ja huomattuani myönteisen päätöksen otin yhteyttä Helsingin A-kiltaan ja pääsin haastatteluun. Kokemukseni alkoholismista, siitä toipumisesta, käydyt koulutukset ja niiden mahdollistamat työtehtävät, olivat ilokseni myönteisen palkkauspäätöksen perustana palkkaamiselleni.

Helsingin A-kilta oli RAY:n rahoituksen saamiseksi neuvotellut Kumppanuussopimuksesta joka rahoituksen varmistuttua saatiin vietyä myös oikeasti käytännön tasolle. Osa sopimuksen sisältöä on kokemusasiantuntijuuden hyödyntäminen Helsingin kaupungin päihdepalveluissa. Siinä kohdassa on meikäläisen vuoro astua mukaan tämän päivän kuvioihin, siis edellä tapahtuneiden lisäksi. Eli 5. helmikuuta 2015 edeltäneiden palavereiden kautta, astelin sydän hieman pamppaillen sisään Maunulan terveysaseman ovista tietämättä ihan tarkalleen mihin menossa, mitä tulossa.

Nyt voin todeta pamppailun olleen turhan, terveysaseman henkilökunta on ottanut minut selkeästi yhdeksi työyhteisön jäseneksi. Luokseni ohjataan, hoitajat/lääkärit, päihdeongelmansa tunnistaneita tai sitä vielä epäröiden arkailevia ihmisiä kahdenkeskisiin luottamuksellisiin tapaamisiin kolmena päivänä viikossa, keskiviikko – perjantai. Myös muut terveysasemat toimivat ohjaajina.Tapaamisissa tärkein tehtäväni on antaa uskoa mahdollisuuteen päihdeongelman voittamisesta. Olemalla itse esimerkki ja kertomalla omasta taustastani. Toivottomaksi tapaukseksi luokitellusta alkoholistista tietäni siihen tapaamishetkeen, joka juuri on meneillään. Jokaisen on tietysti tehtävä se oma päätös, oman itsensä takia, sama päätös, jonka tein vain ja ainoastaan itseni takia Hyvinkään sairaalassa vuoden 2006 toukokuussa maatessani sairaalavuoteessa lepositeissä.


Kirjoittanut

Vesa Karsikas
kokemusasiantuntija
Helsingin A-kilta ry

 
 

perjantai 13. marraskuuta 2015

Kokemuksia tukiperheenä olemisesta

Kokemuksia tukiperheenä olemisesta


Olen toiminut tukiperheenä 3 vuoden ajan ja haluan kertoa kokemuksistani. Toimin kahdelle alle 10-vuotiaalle koululaiselle tukiperheenä. Lapset ovat samasta perheestä tyttö ja poika. He käyvät meillä kerran kuukaudessa yhtenä viikonloppuna.

Kävimme läpi henkilökohtaisen valmennuksen tukiperheeksi, josta saimmekin hyvät valmiudet toimintaan. Kun kaikki tarvittavat asiakirjat, kuten rikosrekisteriote ym. olivat ok, hain lapset kotoa ensimmäiselle vierailulle meille. Minulle tuli yllätyksenä, että toinen lapsista ei halunnutkaan lähteä meille. Lähti kyllä kuitenkin lopulta, kun äitikin kovasti suostutteli. Muutaman seuraavan kerran hän ei myöskään olisi halunnut lähteä, mutta sitten lähtö sujuikin lopulta hyvin. Nyt ei ole ollut ongelmia lähdön hetkellä, vaan lapset tulevat meille mielellään.

Kun lapset tulevat, vaihdamme kuulumisia puolin ja toisin. Lapset kertovat nauttivansa meillä erityisesti hiljaisuudesta, kun ovat pois Helsingin "hulinoista". Seuraamme myös paljon lintujen laulua ja seuraamme muutenkin luonnon ihmeitä ympäri vuoden. Käymme myös uimassa, ilmaistapahtumissa ja joskus elokuvissa tai lasten teatterissa kotimme lähistöllä. Lapset kyllä "haluavat" kaikkea, mutta siinä on pysyttävä omissa asettamissa kohtuuden rajoissa.

Voin suositella tukiperhetoimintaa myös muille sitä miettiville. Se vie vain yhden viikonlopun kuukaudesta. Lasten vanhempia auttaa kovasti se,  että he voivat silloin huilata ja ladata akkuja, kun lapset ovat meillä.

Kannattaa miettiä, haluaisitko sinäkin olla mukana auttamassa lapsia tukiperheenä! Suosittelemme- toiminta on kivaa!


 Kirjoittajana: tukiperheen äiti Maija Riksusta