Kokemuksia lastensuojelun tukihenkilötoiminnasta
Lastensuojelun tukihenkilökurssin päättymisestä on nyt pari viikkoa. Kuulin tukihenkilötoiminnasta kun kouluni opintotoimisto ilmoitteli, että toimintaan haetaan uutta porukkaa. Opiskelen sairaanhoitajaksi, mutta aiemmin olen työskennellyt koulunkäyntiavustajana, ja välillä olen tuntenut pientä ikävää lasten kanssa tehtävää työtä kohtaan. Tukihenkilötoiminta vaikuttikin liian hyvältä mahdollisuudelta ohitettavaksi, ja naputtelin siltä istumalta sähköpostia toiminnan vetäjille.
Ensimmäinen vaihe oli haastattelu, ja siitä minä ja parikymmentä muuta onnekasta pääsimme itse tukihenkilökurssille. Kokoonnuimme viisi kertaa. Yksi kerta jäi minulta sairastumisen vuoksi väliin, ja kuulin muilta kurssilaisilta että juuri se tapaamiskerta oli ehkä kurssin parhaimmistoa... olisi pitänyt pysyä terveenä.
Jokainen kurssikerta oli erilainen. Pääsimme esimerkiksi tutustumaan lyhyesti Suomen lastensuojelun historiaan ja lakeihin sekä purkamaan omia ajatuksiamme lastensuojelun toiminnasta. Meillä kaikilla taisi olla aika lailla sama ajatus: media on saanut viime vuosien aikana lastensuojelulle negatiivisen maineen, vaikka se tekeekin tärkeää työtä lasten ja perheiden hyvinvoinnin eteen. Pienryhmissä pääsimme useamman kerran vaihtamaan ajatuksia muiden kanssa. Oli aivan huippua päästä juttelemaan ja tutustumaan muiden tukihenkilökokelaiden kanssa. Meitä oli niin monenlaisista taustoista, mutta silti meillä oli jotain yhteistä: halu auttaa ja tehdä hyvää.
Saimme myös kuulla vierailijoiden ajatuksia. Kurssilla oli vieraana lasten ja nuorten parissa työskentelevä psykologi. Toisella kerralla (sillä jonka minä missasin...) vieraana oli sosiaalityöntekijä, pitkään toiminnassa mukana ollut tukihenkilö, sekä äiti ja tytär, joilla oli myös pitkä kokemus toiminnasta. Vierailijat antoivat hyviä käytännön vinkkejä, esimerkiksi siitä mikä on tukihenkilönä toimimisen ydin: olla oma itsensä, olla läsnä, välittää ja kuunnella. Meidän ei tarvitse olla pyhimyksiä ja supermiehiä, vaan se riittää, että olemme läsnä, juuri sitä meille valittua tuettavaa varten.
Käytännön esimerkkien kautta pääsimme myös miettimään, miten toimimme ongelmatilanteissa. Mitä jos tuettavan kanssa ei tunnu löytyvän yhteistä säveltä? Mitä jos tuettava testaa meitä? Tai jos ilmenee että tuettavalla tai hänen perheessään on jokin isompi ongelma - mitä pitää tehdä, keneen otamme yhteyttä? Vaikka emme olekaan lastensuojelun työntekijöitä tai ammattikasvattajia, meidän tulee olla vastuullisia ja turvallisia aikuisia.
Tuettavat perheineen, samoin kuin tukihenkilötkin, tulevat monenkirjavista taustoista. Perheillä on jokin syy - isompi tai pienempi - jonka vuoksi he ovat lastensuojelun asiakkaita. Tukisuhteet voivat kestää joistakin kuukausista jopa vuosiin. Ja on sellaisiakin tapauksia että tukisuhteen virallisen päättymisen jälkeen se on jatkunut epävirallisena, mikäli molemmat osapuolet ovat sitä halunneet.
Viikko kurssin päättymisen jälkeen sain sähköpostia, että minulle olisi tuettava lapsi tarjolla. Juttelin joidenkin kurssilaisten kanssa, ja kävi ilmi että myös muut ovat saaneet samanlaista postia. Odottelemme nyt innoissamme ja jännittyneinä, kuinka käy.
Vaikka olen vasta tukihenkilötaipaleeni alussa, tiedän että tämä on se "mun juttu", että haluan tehdä tätä hommaa pitkään. Suosittelen tukihenkilötoimintaa jo pelkästään tämän kurssin ja sillä kuultujen kokemusten perusteella kaikille, jotka ovat kiinnostuneita vapaaehtoistyöstä lasten parissa, ja jotka haluavat tehdä hyvää ja tuoda iloa edes yhden pienen ihmisen elämään.
Kirjoittajana: Uusi lastensuojelun tukihenkilö
