Rikosten ja riitojen sovittelu on lakisääteistä toimintaa,
jota tekevät koulutetut vapaaehtoiset sovittelijat viranomaisohjauksessa.
Sovittelu tuo yhteen yhden tai useamman tekijän ja epäillyn keskustelemaan
tietystä heidän välisestä konfliktista. Sovittelu antaa mahdollisuuden
vastuunkantoon sekä anteeksipyyntöön ja -antoon. Sovitteluneuvottelun
päätteeksi osapuolet voivat allekirjoittaa oikeudellisesti pätevän sopimuksen,
jonka nojalla syyttäjä voi tehdä asiasta syyttämättäjättämispäätöksen.
Virallisesta näkökulmasta tietyllä rikosnimikkeellä kulkevan jutun käsittely
päättyy tähän.
Virallinen tarina antaa kovin vajavaisen kuvan siitä, mitä
me sovittelijat oikeastaan teemme ja millainen elämää vahvistava ja
opettavainen kokemus sovittelu voi olla sovittelijalle sekä toivottavasti myös
sovitteluun vapaaehtoisesti osallistuvalle. Sovittelijan näkökulmasta tärkeintä
ei välttämättä ole sovittelun lopputulos, jos sovittelusopimusta sellaisena
pidetään, vaan se matka itsessään joka mahdolliseen sopimukseen johtaa. Jos
filosofiseksi ryhtyisi, voisi tähän kohtaan lainata Gandhia, joka sanoi, että
"Rauhaan ei ole tiettyä polkua. Rauha itsessään on polku".
Minä
haluaisin nähdä sovittelun eräänlaisena yhteiskuntarauhan rakentamisprojektina.
Tämän projektin onnistumisen olennaisena edellytyksenä on se, kuinka osaamme ja
päätämme kohdella toisiamme. Sillä, miten me suhtaudumme ja asennoidumme
toisiimme, on merkitystä. Sovittelijan tehtävänä ei ole jakaa tuomioita,
ilmaista paheksuntaa, katsoa moralisoiden ylhäältä päin taikka opettaa
käytöstapoja. Eräs sovittelun maailmaan hiljattain tutustunut kansalainen
ilmaisi sovittelun ydintä kauniisti sanoilla: "Te autatte ihmisiä olemaan
olemassa pahoine tekoineenkin. Se on merkityksellistä".
Sovittelutapaukset eivät aina ole mustavalkoisia teon
syyllisyyden osalta. Molemmista, tai kaikista osapuolista, löytyy joitain
tekoja, sanoja, jotka ovat johtaneet rikokseen tai riitaan. Sovittelussa
pyrimme kunnioittavasti ja kohtuullisesti kaivamaan esiin häpeällisiksikin
koettuja seikkoja. Sellaisen turvallisen ilmapiirin luominen, missä ajatusten
ja tunteiden ääneen lausuminen voi tapahtua, on sovittelun ideologisen
onnistumisen kannalta tärkeimpiä asioita. Eihän puhuminen aina kuitenkaan
onnistu. Ihmistä ei voi pakottaa aitoon vuorovaikutukseen taikka avoimeen
sielunsa paljastamiseen. Kuitenkin, vaikka alkuun pääseminen joskus tuntuisikin
hankalalta, on onnistumisen kokemuksia pettymyksiä enemmän.
Sovittelun
tarkoitus ei ole mennä aidan yli sieltä missä se on matalin; tuntuu väärältä kiiruhtaa
laatimaan sopimusta, jonka osapuolet haluavat allekirjoittaa tilanteessa, jossa
vastuunottoa ei suullisesti ole sanoitettu. Sovittelijat voivat pehmeästi
vaatia vastuunkantoa, korostaa tilaisuuden ainutkertaisuutta. Sovittelu on ensi
sijassa sinne saapuvien mahdollisuus kohdata toisensa ja itsensäkin, pysähtyä
miettimään hetkeksi. Sovittelijoina toivomme, että sovittelu on matalan
kynnyksen interventio ja jonkinlainen tienhaara. Sovittelijan identiteettiä
vahvistaa positiivinen palaute, jonka sovitteluun tullut voi vaikka lähtiessään
ovelta lausahtaa: "Kiitos teille, te ymmärsitte".
Sovittelijana oppii jokaisesta tapauksesta. Sovittelussa
vaadittavat taidot eivät tule valmiiksi, kun on sovitellut tietyn määrän
rikoksia tai riitoja. Uudet tapaukset yllättävät, hämmentävät ja innostavat. On
tärkeätä, että oppimiseen ja kehittymiseen kannustetaan Sovittelutoimiston
puolesta sekä vastaan tulevia pulmia selvitetään yhdessä ja huolista
keskustellaan. Tuloksena on se, että tällaiseen vapaaehtoistyön muotoon ei voi
yksinkertaisesti koskaan leipääntyä.
Petra Jääskeläinen
vapaaehtoissovittelija
Helsingin Sovittelutoiminta
Lisätietoja: http://sovittelutoiminta.fi/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti