tiistai 28. huhtikuuta 2015

Anna nauttii vapaaehtoisena toimimisesta

Anna Vuoristo on vapaaehtoisena Pilke-ryhmässä, joka kokoontuu kerran viikossa Kustaankartanon monipuolisessa palvelukeskuksessa Oulunkylässä. Helsingin diakonissalaitoksen kehittämä Pilke-toiminta on tarkoitettu päihteitä käyttäville yli 60-vuotiaille.

Moi! Kuka olet?

Olen Anna Vuoristo.

Mitä teet vapaaehtoisena?

Toimin täällä Pilke-ryhmässä. Olen ollut ryhmän mukana siitä asti, kun aloitin vapaaehtoisena. Aina kun ryhmä kokoontuu kerran viikossa, niin mä olen siellä ja autan ohjaajia. Tai tietenkin mä autan niitä ryhmäläisiä pääsääntöisesti, jos he tarvitsevat jotain apua. Ja seurustelen heidän kanssaan. Ideana oli silloin alun perin, että jos joku ryhmästä tarvitsee jotain muuta apua elämässään ryhmän ulkopuolella, esimerkiksi asioiden hoitamisessa, niin sitten he voivat pyytää mua. Olen ammatiltani kampaaja, ja ammattitaidon hyödyntämiseksi olen leikannut myös Pilkeläisten hiuksia. Lisäksi olen ollut vapaaehtoisena Diakonissalaitoksen asumisyksikössä leikkaamassa hiuksia.

Miten päädyit vapaaehtoiseksi?

Terhi Pajunen, joka on entinen Diakonissalaitoksen Pilke-ryhmien koordinaattori ja Pilke-ohjaaja, on asiakkaani. Hän kertoi, että he etsivät vapaaehtoisia Pilke-toimintaan mukaan. Siihen ei ollut aiemmin ollut yhdistettynä vapaaehtoistoimintaa. Kiinnostuin tästä heti, koska olin aiemmin jo keskustellut Terhin kanssa jonkun verran Pilkkeestä ja se vaikutti minusta erittäin hienolta toiminnalta.

Mikä on parasta vapaaehtoisena olemisessa?

No ehkä se, että Pilkkeen kautta olen tutustunut vähän eri ikäluokan ihmisiin kuin mitä normaalisti tässä elämänvaiheessa tutustuisin. Se, kun löytyy sellaisia tyyppejä, kenen kanssa tulee ihan oikeasti juttuun, vaikka onkin paljon ikäeroa. Se on jotenkin tosi kivaa. Ja vaan se hengaileminen ja läsnäolo. Tottakai itselle tulee hyvä mieli myös siitä, että joku yksinäisempi ihminen saattaa saada sosiaalisen kanssakäymisen kautta enemmän sisältöä elämäänsä.


Mikä mietityttää vapaaehtoisena olemisessa?

No ehkä se, että missä tilassa tämä Suomen sosiaalihuolto ja vanhuspalvelut ovat, kun kuulee ja näkee välillä ihan käsittämättömiä asioita. Mietityttää, että jos näkee jonkun tosi huonokuntoisen ihmisen, että miten se voi pärjätä. Ei mua siinä itse vapaaehtoisena toimimisessa mietitytä oikein mikään.

Kenelle voisit suositella vapaaehtoisena toimimista?

Periaatteessa kaikille ihmisille, jotka tykkää sosiaalisesta kanssakäymisestä ja joilla on aikaa sellaiseen toimintaan. Ja ketkä on kiinnostunut siitä, että mitä voisi tehdä parantaakseen asioita. On tosi paljon juttuja, joihin voi omalla toiminnallaan osallistua ja auttaa. Todella moneen aiheeseen liittyen, joista vaikkapa mediassa puhutaan esim. juuri vanhustenhuolto ja lastensuojelu, on tarjolla vapaaehtoistoimintaa!

Terveiset blogin lukijoille/vapaa sana!

Vapaaehtoistyötä on mahdollisuus tehdä tosi monessa eri muodossa. Jos vaan on vähänkään kiinnostunut aiheesta, kannattaa ottaa selvää ja liittyä mukaan! Siitä saa myös itselle tosi paljon. Koskaan ei voi tietää, onko itse joskus avunsaajan roolissa. Vapaaehtoistyöntekijänä voi unohtaa kaikenmaailman pykälät ja säännöt, jotka ohjailee vaikkapa sosiaalialan työntekijöitä. Voi olla vaan ihminen toiselle ihmiselle. Sitä tää maailma tarvitsee enemmän!

Selvä, kiitos haastattelusta!

Kiitos!


Kirjoittanut Pasi Talonpoika. Kirjoittaja opiskelee sosionomiksi Metropolia Ammattikorkeakoulussa ja toimi harjoittelijana vapaaehtoistoiminnan ohjauksen parissa Kustaankartanon monipuolisessa palvelukeskuksessa alkuvuonna 2015. 

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Sovittelutoiminta - mistä on kyse?

Rikosten ja riitojen sovittelu on lakisääteistä toimintaa, jota tekevät koulutetut vapaaehtoiset sovittelijat viranomaisohjauksessa. Sovittelu tuo yhteen yhden tai useamman tekijän ja epäillyn keskustelemaan tietystä heidän välisestä konfliktista. Sovittelu antaa mahdollisuuden vastuunkantoon sekä anteeksipyyntöön ja -antoon. Sovitteluneuvottelun päätteeksi osapuolet voivat allekirjoittaa oikeudellisesti pätevän sopimuksen, jonka nojalla syyttäjä voi tehdä asiasta syyttämättäjättämispäätöksen. Virallisesta näkökulmasta tietyllä rikosnimikkeellä kulkevan jutun käsittely päättyy tähän.

Virallinen tarina antaa kovin vajavaisen kuvan siitä, mitä me sovittelijat oikeastaan teemme ja millainen elämää vahvistava ja opettavainen kokemus sovittelu voi olla sovittelijalle sekä toivottavasti myös sovitteluun vapaaehtoisesti osallistuvalle. Sovittelijan näkökulmasta tärkeintä ei välttämättä ole sovittelun lopputulos, jos sovittelusopimusta sellaisena pidetään, vaan se matka itsessään joka mahdolliseen sopimukseen johtaa. Jos filosofiseksi ryhtyisi, voisi tähän kohtaan lainata Gandhia, joka sanoi, että "Rauhaan ei ole tiettyä polkua. Rauha itsessään on polku". 

Minä haluaisin nähdä sovittelun eräänlaisena yhteiskuntarauhan rakentamisprojektina. Tämän projektin onnistumisen olennaisena edellytyksenä on se, kuinka osaamme ja päätämme kohdella toisiamme. Sillä, miten me suhtaudumme ja asennoidumme toisiimme, on merkitystä. Sovittelijan tehtävänä ei ole jakaa tuomioita, ilmaista paheksuntaa, katsoa moralisoiden ylhäältä päin taikka opettaa käytöstapoja. Eräs sovittelun maailmaan hiljattain tutustunut kansalainen ilmaisi sovittelun ydintä kauniisti sanoilla: "Te autatte ihmisiä olemaan olemassa pahoine tekoineenkin. Se on merkityksellistä".

Sovittelutapaukset eivät aina ole mustavalkoisia teon syyllisyyden osalta. Molemmista, tai kaikista osapuolista, löytyy joitain tekoja, sanoja, jotka ovat johtaneet rikokseen tai riitaan. Sovittelussa pyrimme kunnioittavasti ja kohtuullisesti kaivamaan esiin häpeällisiksikin koettuja seikkoja. Sellaisen turvallisen ilmapiirin luominen, missä ajatusten ja tunteiden ääneen lausuminen voi tapahtua, on sovittelun ideologisen onnistumisen kannalta tärkeimpiä asioita. Eihän puhuminen aina kuitenkaan onnistu. Ihmistä ei voi pakottaa aitoon vuorovaikutukseen taikka avoimeen sielunsa paljastamiseen. Kuitenkin, vaikka alkuun pääseminen joskus tuntuisikin hankalalta, on onnistumisen kokemuksia pettymyksiä enemmän. 

Sovittelun tarkoitus ei ole mennä aidan yli sieltä missä se on matalin; tuntuu väärältä kiiruhtaa laatimaan sopimusta, jonka osapuolet haluavat allekirjoittaa tilanteessa, jossa vastuunottoa ei suullisesti ole sanoitettu. Sovittelijat voivat pehmeästi vaatia vastuunkantoa, korostaa tilaisuuden ainutkertaisuutta. Sovittelu on ensi sijassa sinne saapuvien mahdollisuus kohdata toisensa ja itsensäkin, pysähtyä miettimään hetkeksi. Sovittelijoina toivomme, että sovittelu on matalan kynnyksen interventio ja jonkinlainen tienhaara. Sovittelijan identiteettiä vahvistaa positiivinen palaute, jonka sovitteluun tullut voi vaikka lähtiessään ovelta lausahtaa: "Kiitos teille, te ymmärsitte".

Sovittelijana oppii jokaisesta tapauksesta. Sovittelussa vaadittavat taidot eivät tule valmiiksi, kun on sovitellut tietyn määrän rikoksia tai riitoja. Uudet tapaukset yllättävät, hämmentävät ja innostavat. On tärkeätä, että oppimiseen ja kehittymiseen kannustetaan Sovittelutoimiston puolesta sekä vastaan tulevia pulmia selvitetään yhdessä ja huolista keskustellaan. Tuloksena on se, että tällaiseen vapaaehtoistyön muotoon ei voi yksinkertaisesti koskaan leipääntyä.

Petra Jääskeläinen
vapaaehtoissovittelija
Helsingin Sovittelutoiminta


Lisätietoja: http://sovittelutoiminta.fi/